Ruumiin puheita ja huutoja meren äärellä

En tarvitse enää paljon, yhä useammin haluan olla vaiti, kirjoittaa Sirpa Kähkönen.

Sirpa Kähkönen
Mikko Kakela
Sirpa Kähkönen

Ankaran betoniviidakon reunamalla on pieni paratiisi.

Matala rakennus, jonka katolle syttyvät punaiset neonkirjaimet silloin, kun sauna on auki. Kylpijöitä otetaan kerrallaan vain sen verran, että kaikki varmasti mahtuvat lauteille ja pukuhuoneeseen.

Lue lisää: Sauna tekee hyvää

Koko talven olen saanut hoitaa uupumusta ja surua pois pienen saunan syleilyssä. Kerran viikossa suihkuun, löylyyn, sitten suihkuun, uimapuku päälle, kävely puisia tralleja pitkin ulos. Höyryävänä olen seissyt laiturilla, ajatellut: ”Tuonneko kauheaan sitä pitää taas mennä” ja sitten tyynesti laskeutunut tikkaita mustaan avantoon.

Lämmin, pehmeä hämärä on vuodattanut ulos hikeä ja ahdistusta.

Ensimmäinen kerta ei unohdu ikinä. ”Never as good as the first time”, kuten 1990-luvun suuri poptähti Sade laulaa. Jäiseen veteen upottautumisen huumaava ristiriita. Aivoissa jylisee: ”Ylös täältä ja äkkiä!” Ja samalla jokin syvä mielihyväkeskus kehrää kokemuksen äärimmäisyydestä. Ehkä jotain samanlaista tapahtuu huumausainekokeiluissa.

Sanoiksi kääntymättömällä tavalla avantoon laskeutuminen on kuin seksuaalinen täyttymys. En tarkoita niinkään orgasmia kuin kokonaisvaltaista nautintoon heittäytymistä. Jäisen veden syleilyyn voi vain sulaa syvään henkäisten. Ja vedestä noustua ihoa kihelmöi ja elossa olemisen tunne on väkevä.

Olen kaiken talvea tuntenut masennuksen aaltoja ja kamppaillut hankalien asioiden kanssa. Se, että pienen saunan lauteilla on useimmiten ollut hyvin hiljaista, on auttanut hengittämään pitkien viikkojen paineet ulos. Lämmin, pehmeä hämärä on vuodattanut ulos hikeä ja ahdistusta. Ihmisruumiiden moninaisuus ympärilläni on ollut parasta hoitoa mielen taustalla väreilleeseen syömishäiriöön. Ikääntyvä ruumiini on ottanut vastaan sanattomia hyväksynnän viestejä toisilta saunojilta, eri-ikäisiltä, samassa tilassa liikkuvilta, höyryn ja veden pehmentämiltä olennoilta.

Ja sitten olen vilvoitellut ja juonut kombuchaa ja syönyt suolakurkkua. Ja kiitollisena lähtenyt kotiin, tuuleen, sateeseen, tuiskuun, kaikkiin merellisen kaupungin säihin. Punaposkisena, välittämättä siitä, että kasvoillani ei ole hiventäkään meikkiä ja että pipon alta pursuu märkiä suortuvia. En ole ollut kiireinen kaupunkilainen, olen ollut tyytyväinen, hiljainen hylje.

Lue lisää: Elämääkin suurempaa

Kun kävelen saunanraukeana jyrkkää katua ylös kotiini kallion päälle, muistelen, miten lapsena kävin äitini kanssa yleisessä saunassa. Puutalokotiimme tuli vain juokseva kylmä vesi, pesuvedet piti aina lämmittää hellalla. Mutta saunan suihkusta virtasi loputtomiin lämmintä vettä. Galvanoidut soikeat peltivadit rämisivät, saunottajatäti kulki kumisaappaat jalassaan ja valkoinen takki yllään pesemässä työläisnaisten selkiä. Äiti pesi minun hiukseni ja melkein aina silmiin meni sampoota, vaikka hän oli varovainen. Silloin äiti imaisi kirvelevän liemen silmästä huulillaan.

En ole ollut kiireinen kaupunkilainen, olen ollut tyytyväinen, hiljainen hylje.

Ehkä olen viikoittaisilla saunakäynneilläni käynyt läpi äitini kuolemaa. En tiedollisesti enkä sanallisesti. Mutta ruumiillisten kokemusten kautta. Päästänyt jonkinlaisen alkuvoimaisen kehollisen huudon, kun avannon musta hyinen vesi on jysäyttänyt minua. Ja saanut ottaa vastaan elossa olemisen lohtua monenlaisilta toistensa lomassa liikkuvilta ihmisolennoilta, nuorilta, vanhoilta, tatuoiduilta, sokeroiduilta, rehottavilta, sileiltä, ryppyisiltä, raskaana olevilta, hedelmällisen ajan ohittaneilta.

Sauna betoniviidakon laidalla, meren äärellä on ollut minulle talven pieni suuri temppeli. En tarvitse enää paljon, yhä useammin haluan olla vaiti. Saunamatkoillani liityn omieni joukkoon, lapsuuteni vanhojen työläisnaisten, jotka saunan sylissä huokailivat hiljaista onnea.

Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.